Kilpisjärven takana avautuva tunturiylänkö on ihan parasta vaellusmaastoa sille, joka tykkää kulkea avotunturissa. Mieli rauhoittuu, kun näkee kauas. Aivomme ovat yhä keräilijä-metsästäjän ja avoin näkymä luo turvallisuuden tunteen. Totta tosiaan- parhaimmat meistä keräsivätkin melkoisen kimpun poronsarvia!
Vaikka ei olisi Mallan polkua kävellyt, vaeltamaan kannattaa kesällä mennä mennen tullen venekyydillä. Kitsiputousta on kiva käydä katsomassa joskus päiväretkellä. Saavuttuamme Koltalahteen edessämme oli, kuten useimmilla vaelluksilla, heti alkuun yli 300 metrin nousu parin kilometrin matkalla. Kun sen yhdisti helteeseen ja jostain ilmestyneisiin öttiäisiin, olimme vähän ihmeissämme jo alkumatkasta. Reitti menikin uusiksi vähän niin kuin joka päivä. Vaikka kuljimme avotunturissa pääosin 600-800 metrin korkeudella, pahuksen itikat eivät ymmärtäneet, että biotyyppi oli heille täysin väärä!
Ensimmäiseksi yöksi lyhensimme vähän reittiä ja jäimme Vavrratoaivin putousten viereen leiriin. Olimme juuri pystyttämässä telttoja, kun tuuli yhtäkkiä alkoi nousta ja saderintama lähestyi. Tuulenpuuskassa yksi telttakin yritti karata. Ukkosrintama pyöri ympärillämme, enimmäkseen Pältsan puolella koko alkuyön. Mukavan viileä ilta.
Toisena päivänä heräsimme lämpimään ja lähes tuulettomaan aamuun. Suuntasimme Gappohyttanin polulle ja päivän kohokohta oli kallioinen jokiuoma Indre Skjerdalenissa, jossa pidimme evästauon.
Muutama vaeltaja kävi uimassa uima-altaan kokoisessa suvannossa. Leiri pystytettiin Gappojohkan etupuolelle. Siitä löytyi hyvä uimapaikka ja erikoisia hiidenkirnuja, joihin joki syöksyi.
Kaksi hellepäivää olivat kuluttaneet voimia siinä määrin, että Karin kanssa kerroimme heti aamulla pitävämme välipäivän Pältsan tuvalla sinne päästyämme. Reitti sinne kulkee korkeaa harjannetta pitkin ja näköala on kuin ulkomailla! No, harjanteella osuimme tauolle kolmen kulkijan kanssa, jotka olivat tulossa tuvalta. Naiset kertoivat kauhukertomuksen tuvan hyönteistilanteesta ja olivat sen verran kokeneen ja pureskellun tuntuisia, että uskoimme. Kolmas ja näin ollen siis neljäskin leiri pyrittiin löytämään mahdollisimman korkealta, 800 metristä, parin kilometrin päässä tuvalta.
Seuraavana päivänä tepastelimme Pältsan tuvalle saunomaan. Tuvassa oli yllättävän viileää. Ulkona pystyi olemaan, kun hieman tuuli. Näille STF:n tuville voi telttavaeltaja ostaa edullisen päiväoikeuden ja käyttää tupaa ruokailuun ja rentoutumiseen. Pältsalla voi lisäksi käydä illalla edullisesti saunassa, nyt ystävällinen stugvärd lämmitti saunan erikseen ryhmällemme jo päivällä. Aika moni kävi läheisen puron poukamassa uimassa.
Viimeisenä varsinaisena vaelluspäivänä kuljimme ensin polkua, sitten omillamme, noin viiden kilometrin päähän Koltalahdesta. Taas ylös, noin 900 metriin. Aamupäivällä tuuli yltyi ja tunnelma oli kuin normivaelluksella. Kuului pulinaa, mikä on aina hyvä merkki…
Kesä oli Lapissa lähes kaksi viikkoa myöhässä. Lumilaikkuja tuli vastaan jo 700 metrissä. Kullerot ja siniyökönlehdet täydessä kukassa, variksen- ja riekonmarjat raakileina. Linnut lymysivät jossain piilossa. LintumiehemmeEsa taikoi listaan 21 lintua plus ”jokin lokki”, jotka kuvittelen vaivatta itsekin nähneeni. Uivelo kaunein, harvinaisin jänkäsirriäinen. Kapustarinnan melankolinen piipitys saatteli kulkijoita harvakseltaan. Vettä oli puroissa hyvin koko matkan varrella ja yöt mukavan viileitä, kymmenen asteen hujakoilla.
Enpä muista näin hankalia olosuhteita korkean lämpötilan, vähäisen tuulen ja siitä johtuvan hyönteisten määrän suhteen olleen aikaisemmilla vaelluksillamme. Voi olla, että markkinatuomioistuimen pelossa viljelen hieman varovaisemmin sanontaani: ”ei Lapissa mitään hyttysiä ole, se on kyllä myytti”. Ryhmällä oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja huumori, mikä yhteisen kokemuksen myötä ruokki positiivisuutta niissä oloissa. Sinnikästä porukkaa ja hienoja ihmisiä!
Kiitos toiselle oppaalle Karille ja kaikille mukana olleille!
Teksti ja kuvat: retken opas Matti Niemelä
Tämä teksti on aiemmin julkaistu yhdistyksen jäsenlehdessä 2/2025.