Kaksi vuotta sitten jouduimme peruuttamaan talvivaelluksen Ruotsin tunturituvilla välillä Abisko-Nikkaluokta. No, sattuneesta syystä samoin kävi viime vuonna, vaikka varmuuden vuoksi olimme siirtäneet sen kotimaahan. Tänä keväänä pääsimme kuitenkin vihdoin matkaan. Retkeä ei nyt markkinoitu, se mentiin alkuperäisellä, tosin hieman harventuneella porukalla. Toisena oppaana oli Järvisen Kari. Kaikilla oli välineinä yhdistyksen tunturisukset ja ahkiot.
Kokoonnuimme sunnuntaina 3.4. klo 11 Hotelli Pallaksen pihalla. Muonion taksipalvelu oli paikalla sovitusti ja pakkasimme ahkiot ja sukset peräkärryyn. Hiihtämään lähdimme Hetan venerannasta ja ehdimme puolimatkan krouviin Pyhäkeron tuvalle juuri ennen kahvilan sulkeutumista. Aurinko paistoi ja jatkoimme sujuvasti Sioskurun varaustuvalle. Pyhäkerolle asti oli hyvä ajettu latupohja, siitä eteenpäin melko hyvä. Ensimmäisen päivän hiihtomatka oli noin 15 kilometriä, aikaa kului reilut kuusi tuntia.
Toisenkin päivän pääsimme hiihtämään auringonpaisteessa. Tämä 12 kilometrin osuus Hannukuruun on reitin helmi. Hiihdetään ylhäällä avotunturissa ja näkymät ovat upeat. Latupohja oli tuiskunnut umpeen, mutta ylhäällä tunturissa oli hyvä hiihtää sopivan kovalla hangella.
Hannukurussa on erinomainen, iso sauna ja ainakin tällä kertaa toimiva kaivo. Vettä jouduimme sulattamaan lumesta vasta Nammalakurussa. Vietimme luppopäivää lumituiskua ja ikkunan edessä tepastelevia riekkoja katsellen.
Seuraavan päivän reittiä jouduimme miettimään ihan tosissamme, sillä lunta oli tullut vuorokauden aikana yli 10 senttiä ja lisää satoi koko ajan. Jätimme päätöksen ensimmäiseen risteykseen. Itäinen reitti Vuontisjärven kautta on 18 kilometriä pitkä perus talvireitti, mutta siinä tulee lopussa parin kilometrin matkalla 300 metrin nousu, joka ei umpihangessa houkuttele. Päätimme lähteä läntiselle reitille, joka on 21 kilometriä pitkä, mutta tasaisempi. Etenkin kun itäinen reitti oli ihan ummessa, mutta tällä reitillä edellämme kulki kolmen nuoren porukka avaamassa latua. Puolimatkassa poroaidalla saimme heidät kiinni ja he lähtivät oikaisemaan ja kiipeämään tuntureiden kautta. Siinä olisi säästänyt kuusi kilometriä. Meille jäi eteemme umpihanki, jota painelimmekin sitten odotellen aamulla Pallashiihtoa varten ajettua latu-uraa. Se oli tuiskunnut umpeen, mutta meno helpottui hieman. Tässä vaiheessa suksen pohjiin oli jo kertynyt jäätä menoa hidastamaan. Olimme lähteneet matkaan aamulla ennen kymmentä ja saavuimme Nammalakurun varaustuvalle vasta iltayhdeksältä. Oikaisemaan lähtenyt porukka tuli samaan aikaan. Heiltä oli mennyt viiden kilometrin matkaan yli kuusi tuntia.
Viimeisenä päivänä suurin osa porukasta oikaisi Hotelli Vuontikselle ja sieltä bussilla Pallakselle, sen verran edellinen päivä oli voimia verottanut.
Hetta-Pallas on maamme vanhin, jo vuonna 1934 linjattu retkeilyreitti ja sellaisenaan klassikko. Kannattaa huomioida, että Sioskurun ja Hannukurun välillä on latu vain maalis-huhtikuussa, muina aikoina ei latua ole. Nopeasti vaihtuvat olosuhteet tekevät noin 60 kilometriä pitkästä reitistä talvella pahimmillaan hyvin vaativan. Suosittelen varaamaan paikat varaustupiin ajoissa, vaikka nyt oli autiotupien puolellakin tilaa. Varaustuvat ovat melko uusia, puuhuolto ja kaasuhellat toimivat hyvin ja varaustupien puolella on patjat ja tyynyt. Meillä oli mukana teltat hätäyöpymiseen ja jossain vaiheessa keskiviikkoa asia käväisi mielessäkin. Kolme litraa kuumaa juotavaa termospulloissa on ihan minimimäärä, jos päivä pitenee ja tarvittaessa on varauduttava sulattamaan lunta. Reitti on talvellakin hyvin merkitty, mutta todella pahassa myräkässä saa olla tarkkana, että näkee seuraavan ristiviitan. Tarvittaessa pitää osata suunnistaa.
Reitti vaikutti niin hienolta, että täytyy joskus lähteä kulkemaan se kesälläkin. Kesäreitti kulkee enemmän ylhäällä avotunturissa.
Terveisin Matti Niemelä
Kuvat: Ulla Lappalainen
